Mustat Lesket koukuttaa katsojansa

Sain muutamaksi kuukaudeksi Ruutu+:n käyttööni. Siinäpä sitten katselin, mitä sillä olisi tarjota. Silläpähän oli tarjota Mustat Lesket kokonaisuudessaan, eli kaudet 1 sekä tällä hetkellä tv:ssä pyörivä kausi 2 ennakkoon. Katsoin ensimmäisen jakson, katsoin toisen ja taisinpa katsoa parin viikon sisällä kaikki jaksot. Itsehän olin ollut tv:stä katselun suhteen pimennossa, kun Mustat Lesket starttasivat noin pari vuotta sitten… Nyt oli aika ottaa takaisin, ja sarja onkin syytä aloittaa aivan alusta, sillä kronologisesti se eteneekin ja kakkoskausi alkaa siitä mihin ykkönen päättyi.

Ensimmäinen jakso alkaa räjähdyksestä kesämökillä. Hyvin pian käy selväksi, että räjähdyksen takana olisivat räjähdyksessä kuolleiden vaimot, ystävykset. Poliisi tulee paikan päälle tutkimaan räjähdystä ja jututtamaan, mutta kaikki ei ole niin itsestäänselvää. Siitäpä syystä, neuvokkaiden ja päämäärätietoisten naisten ansiosta tästä on saatu kokonainen kahden kauden sarja. Kolmaskin kausi voisi olla potentiaalinen, mutta siitä en ole toistaiseksi kuullut huhuja.

Mustat Lesket onnistuu olemaan samaan aikaan tyylikäs, jännittävä ja viihdyttävä. Siinä on sitä pohjoismaista murhamysteeriä rikospoliisineineen, mutta toisaalta myös paljon huumoria. Kutsuisimme sitä mustaksi huumoriksi, mutta onneksi se on siinä rajoilla just, että se toimii. Mustaa huumoria pitää nimittäin käyttää harkiten. Taustalla ajoittain Mauri Suménin sävellysten siivittämänä saa pidellä sohvan selkänojasta kiinni.  Toisinaan on vaarassa pudota lattialle silkasta naurusta tai myötähäpeästä.  Ilman muuta sillä on myös kehuttua kansainvälistä arvoa ja oikeudet myyty useaan maahan. Sellaisenaan se ei siis lähtenyt ulkomaille, vaan esimerkiksi ruotsalaiset halusivat tehdä oman versionsa maansa näyttelijöillä. Huomattavaa kuitenkin on se, että ruotsalaisten versio kuvataan Suomessa. Suomalainen alkuperäinen sarja on jo kerrassaan niin hyvä, että suuria odotuksia en antaisi toisille versioille. Hienoa, että näyttelijöille piisaa duunia, mutta itse laittaisin tämän ajoittain Täydelliset Naiset (Desperate Housewives) mieleen tuovan sarjan sellaisenaan esimerkiksi Yhdysvaltoihin.

Vasemmalta: Wanda Dubiel (Johanna), Pihla Viitala (Veera) ja Malla Malmivaara (Kirsi)

Kolme ystävystä ja leskeä ovat keskenään erilaisia ja kiehtovia tai ajoittain ärsyttäviä persoonia. Johanna näyttää voimakkaimmilta, mutta todellisuudessa avioliitossa kovia kokenut ja herkkä persoona. Kirsin naiiviudella ei ole aina rajoja, ehdottomasti viihdyttävin persoona ja Veera tuntuu olevan se ankkuri, joka pitää homman jokseenkin kasassa ja suuren salaisuuden jakavat ystävykset keskenään ystävyksinä. Draamaa on silti luvassa. Ehdottomasti.

Lisäksi Mustissa Leskissä näyttelevät mm. Ville Tiihonen, Mikko Nousiainen ja Kari Heiskanen.

Sarjaan  on kytkettynä veneonnettomuuden lisäksi myös lääkeyritys Farmateca, jota aletaan epäillä ihmiskokeista ja petoksista.

Frances Ha

 

Frances Ha on jossain määrin puhetta niittänyt elokuva vuodelta 2012 (Suomessa ensi-illassa loppuvuodesta 2013), mutta minä näin sen nyt vasta hiljattain tallenteen muodossa. En ollut ladannut varsinaisesti mitään odotuksia, koska odotin tämän olevan jokseenkin haahuileva ja juoneton hipsteriyttä korostava elokuva, jonka vuoksi elokuva olikin odotuttanut katsomistaan. Oikeassa taisin ollakin. Oli se silti jossain määrin sympaattinen elokuva, jolla oli hetkensä.

Frances Halliday (Greta Gerwig) on noin kolmekymppinen new yorkilainen nainen, joka etsii itseään asunnon ja kaiken muun etsimisen ohessa. Mikäli etsiikään, sillä antaa elämän vaan mennä omalla painollaan.

Tärkein ihmissuhde hänellä on parhaaseen hipsteri-lasiseen ystäväänsä, jonka kanssa asustaa alussa. Poikaystävänsä kanssa oli puhetta yhteenmuutosta, mutta hän kieltäytyi parhaan ystävänsä vuoksi, jonka kanssa oli aikeissa mahdollisesti jatkaa asumista. Paras ystävä haluaa kuitenkin muuttaa suosikkialueelle toisen kämppiksen kanssa, joten vuokrasopimus jää uusimatta. Ja poikaystäväkin on jo entinen.

Hänen suurin intohimonsa on tanssiminen, joka kuuluu elämään myös ammattitanssiryhmän harjoittelijasuhteen muodossa. Kun eräänä päivänä hänelle tarjotaan sieltä säännöllistä päivätyötä toimiston puolelta, hän kieltäytyy tuosta vain, vaikka on aika broke-up. Sitten hän yrittää saada rahaa kasaan esimerkiksi tarjoilijan hommista, jotta saisi vuokrarahat kasaan. 

Jo heti alusta lähtien tämä New Yorkiin sijoittuva leffa toi mieleen myöskin New Yorkiin sijoittuvan tv-sarjan Girls. Onko Girlsien käsikirjoittaja ja päänäyttelijä Lena Dunham esikuva Frances Ha:n toiselle käsikirjoittajalle ja päänäyttelijälle Greta Gerwigille (toinen käsikirjoittaja sekä ohjaaja hänen puolisonsa Noah Baumbach)? En tiedä, mutta heissä on paljon samaa pienen homssuisuuden, eleiden ja lapsenmielisen spontaaniuden muodossa. Pasmat menee sekaisin viimeistään Adam Driverin astuessa elokuvaan.

Mustavalkoisuus jakaa varmasti mielipiteitä. Sillä on varmasti taiteellinen tarkoitus ja olla ikäänkuin moderni versio ranskalaisen uudenaallon elokuvista. Soihan soundtrackilla välillä ranskalaista filmisävelmää, vieraillaan Pariisiissa, tanssahdellaan jalkakäytävillä jne. Toivoin mustavalkoisuuden olevan vain pätkä alussa, joten kokopitkään mustavalkoisuuteen kesti tottua. Ei se suinkaan paha ollut, mutta kyllä nyt hieman harmitti, että kaikki ne mahdolliset värikkäät vaatteet ja sisustukset menivät ihan hukkaan. Esimerkiksi rakastan kaikkea sitä värikkyyttä Girlseissä. Kun elokuvassa puhuttiin jostain vihreästä kuusenkoristeesta, niin veistä siinä vaan käännettiin haavassa! Ei sillä, kyllä mustavalkoisuus voi toimiakin ja korostaa tiettyjä asioita, mutta enemmän se on omiaan Controlin kaltaisessa harmaassa Manchesterissa kuin tässä elokuvassa. Vaan ovathan nuo still-kuvat esteettisiä, mutta valokuvaus onkin jo toinen ilmaisumuoto.

Parhaita surullisenhilpeitä hetkiä oli se, kun Frances lensi New Yorkista Pariisiin pariksi yöksi. Ekana yönä ei saanut unta ja heräsi lauantaina myöhään iltapäivällä. Yritti tavoittaa vanhaa kaveria, ei saanut kiinni. Paras ystävä soitti ja pyysi samana iltana läksiäisiin (oli lähdössä Japaniin), mutta ei luonnollisesti päässyt... vietti yksin iltaa kahvilassa, meni hotelliin nukkumaan ja sitten takaisin New Yorkiin. Taksissa kotikaupungissaan tavoiteltu Pariisin kaveri ottaa yhteyttä ja pyytää saman päivän bileisiin, jossa olisi myös eräs häntä mahdollisesti kiinnostava mies. Hieman siinä on elämän ironiaa. 

Sitten toiseksi parasta on David Bowien Modern Love. Soundtrack löytyy täältä.

Carol - Vuoden 2016 Elokuva?

Eilen ensi-iltansa Suomessa saanut Carol on yksi vuoden kiinnostavimmista elokuvatapauksista. Ei, elokuva ei ole kiinnostava lesbouden vuoksi, vaikka eittämättä on omalla tavallaan tärkeä ja huomionarvoinen elokuva, vaan elokuvan visuaalisuus, lokaatio, 50-luvun tunnelma ja näyttelijät jo itsessään vakuuttavat. Elokuvan teema, naisen seksuualinen suhde naiseen, tuo vain lisäarvoa jo ennestään kiinnostavaan tapaukseen.  Koska ei näitä elokuvia niin ole ja homoseksuaalisuus on edelleen pitkälti vaiettu tabu ja jopa noin 80 maassa rikos. Suomessakin vasta nyt pitkän väännön jälkeen saatiin tasa-arvoinen aviolaki. Hienoa, että edes omana elinaikana! Silti länsimaissa saa vielä selitellä ja puolustella. Haastattelussa Blanchett naurahti kysymykselle mitä tulee lesbon näyttelemiseen. Jos näyttelet sarjamurhaajaa, niin sinulta ei kysytä ensimmäiseksi onko sinulla sarjamurhaaja-taustaa. 

Kenestä elokuva sitten kertookaan? Se kertoo pääosassa olevasta Carolista, Cate Blanchett, joka muodostaa suhteen tavaratalon myyjään Thereseen (Rooney Mara) New Yorkissa. Carol elää kulissiavioliitossa miehen kanssa ja heillä on myös yhteinen lapsi. Jos kulissit voivat saada säröjä, niin ainakin tässä tapauksessa asiat murtuvat. Seuraa tunteiden ja ihmisten välisten taistoja rakkauden tunteiden ohessa. Kliseistä ehkä, mutta tunnelma ja näyttelijäsuoritukset voittavat varmasti puolellensa.

Naiset ovat onnistuneet vakuuttamaan palkintotahotkin, sillä sekä Blanchett että Mara ovat ehdolla parhaan naispääosan ja -sivuosan palkinnon saajina. Aika monta muutakin ehdokkutta Oscar-gaalassa on, tuskin aiheetta. Elokuvan on ohjannut Todd Haynes (I´m Not There).

Tämä meni omalle must to check movie-listalle, entäpä kiinnostaako sinua?

Gilmoren tytöt saavat jatkoa!

Jokin aika sitten huhuiltiin, että Gilmoren tytöt saisivat jatkoa. Tätä ei uskaltanut hypettää ennen kuin asialle olisi virallinen vahvistus. Viime viikon lopulla se virallinen vahvistus tuli:

Gilmoren tytöt saavat jatkoa!!!

Olin vallan tyytyväinen jokaiseen kauteen ykkösestä seitsemään, sillä ne pitävät jo itsessään paljon herkkuhetkiä keskusteluineen. Seitsemän kautta vuosilta 2000 - 2007.  En tietenkään voi olla tässä vaiheessa ilahtumatta jatkosta. Useita jaksoja/mini-elokuvia ei kannata silti odottaa, sillä vahvistamattomien tietojen mukaan luvassa on 4 x 90 minuuttia. Mukana ovat  päätähdet Alexis Bledel (Rory Gilmore) ja Lauren Graham (Lorelai Gilmore) sekä useat muut tutut kasvot. Lorelain parhaana ystävänä tunnettu Sookie (Melissa McCarthy) ei tosin ilmeisesti saanut kutsua, mikä on erikoista. (Edit myöhemmin: Hän ON mukana!) Vielä ei ole tietoa koska tämä saa päivänvalonsa, koska kuvaukset ovat vasta käynnistyneet.

Olen Gilmoren tyttöjen fani. Olen katsonut jaksot useat kerrat. Kuvitteelliseen amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, Stars Hollowiin, sijoittuva sarja on niin elämänmakuinen ja se pitää sisällään elämänviisauksia joita sanotaan Muumeistakin löytyvän. Pienellä sarkasmilla, huumorintajulla ja oikealla elämänasenteella selviää  elämän kiperissäkin tilanteissa ja jos sul onni on, niin kätes yhteen lyö ja näytä se. Ja toisekseen, kaikki aidot asiat kahvista ja kirjoihin (kirjoista ja muusta paljon viittauksia populaarikulttuurin ystävälle) ovat hyvästä, robotti-imuri ja nopea netti saattavat heikentää elämänlaatua.

Kirjoista on erittäin okei tykätä näinkin paljon. Vanhat klassikkokirjat otetaan kaikilla aisteilla.

Ja innostuminen pienistä asioista on aina kaunista.  Koskaan ei saa kasvaa liian aikuiseksi.

Asioista ja ihmisistä voi viehättyä ilman että niitä tarvitsee omistaa.

Ihmissuhteisiin kuuluvat vaikeudetkin. 

Jos pomo on joko todella tuttu tai todella kamala, voi käyttää yllä olevaa lainia.

Viisaimmatkin meistä tekevät virheitä.

Huumeita kannattaa käyttää harkiten. (Huonoja fontteja ei jaksa kukaan.)

Robotti-imurit ovat naurettavia ja saatanasta. (Paitsi tietysti kirjaimellisesti kädettömille oiva keksintö)

Jos puhelinmyyjä soittaa, niin vastaus on yllä. Ei soita enää takaisin.

Mielikuvituksella voi kirjoittaa asiat uusiksi. 

Mielikuvitus ei tunne rajoja.

Ja kahvi pelastaa elämän. Varsinkin kuudelta aamulla, mutta erityisesti aina. 

Dokumentti: HOMME LESS (koditon New Yorkissa)

Noin sata vuotta sitten Henry David Thoreau muutti metsään, lähelle kaupunkia, elääkseen yksinkertaista ja edullista elämää ja kirjoitti siitä kirjan. Viime vuonna itävaltalainen Thomas Wirthensohn dokumentoi nykyajan "Thoreaun" eli miehen, joka ei tahdo tai voi käyttää pennosia vuokranmaksuun. Öisin hän hiipii katolle, jonne on tehnyt piilomajan. Silloin hän laittaa myös päähänsä mustan pipon sulautuakseen paremmin varjoihin. 

Päivisin mies näyttää menestyneeltä, mieheltä jolla on säännölliset pilvenpiirtäjän kokoiset kuukausipalkat. On valkoinen puhdas kauluspaita, kävelykengät, puku. Hiukset ovat harmaantuneet tyylikkäästi. Charmikas viiskymppinen mies, jolla luulisi naisia riittävän. Naisia saattaa riittää, mutta lähinnä muotikuvaussessioissa. Sulavasanainen ja hyvännäköinen pippaloissa käyvä mies, joka näyttää entisaikojen herrasmiesmäiseltä filmitähdeltä, on kuitenkin aika yksinäinen. 

Koska omia seiniä ja tavallista ympäristöä ei ole, hoitaa hän hygieniaansa, ulkonäköänsä ja vaatteitaan kuntosalillaan. Säilytyslokero kätkee hänen arvokkaimmat ja tärkeimmät tavaransa, joita ovat lähinnä kamera, läppäri ja mallikansio ajoistaan mallina. Parrankin voi ajaa näyteikkunan heijastuksen äärellä.

Dokumentissa soiva The Nationalin Fake Empire sopii kuin nenä päähän, siitä kun kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

Dokumentti on äärimmäisen mielenkiintoinen vaihtoehtoisesta ja vähemmän materialistisesta tavasta elää. Asunnottomuus ei välttämättä Mark Reayn kohdalla todellinen pakko ja ainoa vaihtoehto - aivan kuten ei ollut Thoreaullekaan. Eräässä kohdassa hän luettelee paljon menee rahaa sairausvakuutuksen ohella esimerkiksi juhlimiseen ja ruokaan. Sitä rahaa totisesti riitti satoja dollareita ja hänelle tarjottiin tuhansien dollarien kuvauskeikkaa. Tulot voivat silti valokuvaajana olla epäsäännölliset ja vuokrat aivan pilvissä, joten koen tämän hyväksyttäväksi. Riippumattomuus pakollisiin menoihin on yksi tapa elää. Miksi omistaa tuhat neliötä, auto ja lukuisia huonekaluja, kun voi elää vaatimattomammin ja keskittyä itse elämään.

Dokumentti miehestä, Mark Reaysta, on nähtävissä täällä vielä 26 päivän ajan. Suosittelen.

“As long as possible live free and uncommitted. It makes but little difference whether you are committed to a farm or the county jail.” 

― Henry David Thoreau, Walden


---

Muokattu 18.1.2016: Lisätty traileri Mumford & Sonsin kappaleella

Enid - elokuva satojen kirjojen kirjailijasta

Itse Enid Blyton 

Tv:stä tuli hiljattain tositapahtumiin perustuva elokuva brittiläisestä kirjailija Enid Blytonista joka eli vuosina 1897 - 1968 ja kirjoitti uskomattoman paljon saatuaan useiden hylkäyksien jälkeen lopulta kustannussopimuksen. Hän kirjoitti 40-vuotisen uransa aikana yli 600 lastenkirjaa. Useimmat meistä ja vanhempamme ja heidän vanhempansa jne. ovat varmasti kuulleet hänestä ja lukeneet edes yhden kirjan. Vielä tänäkin päivänä kirjat myyvät. Itse luin lapsuudessa erityisesti Viisikko- ja SOS-sarjaa ja muistan niiden olleen huikeita, koukuttavia ja esikuva kiinnostukselle salapoliisikirjoihin ja siitä sitten salakerhoihin ja olinpa joskus aloittanut seikkailutarinaa….

Siksi, eikä vain siksi tämä vuonna 2009 ensi-iltansa saanut elokuva tarttui kiinnostukseni hampaisiin. Ylipäätänsä tarinat kirjojen ja kirjailijoiden tai taiteilijoiden takana kiinnostavat.

Vaikka tämä Helen Bonham-Carterin päänäyttelemä elokuva on näytelty elokuva, eikä se tarjoa dokumentin tavoin katkelmia oikeasta Enidistä, niin sillä on mitä ilmeisimmin vahva todellisuuspohja. Elokuvan tekoa oli seuraamassa myös ainoa elossa oleva tytär. Mikäli todellisuuspohjaa ei olisi, niin syvästi äitiinsä kiintynyt tytär olisi varmasti ryhtynyt oikeustoimiin - elokuva on nimittäin erittäin tyly ja näyttää kuinka kaksinaamainen ja kylmä tämä lapsien suuresti rakastama Enid todellisuudessa oli.

Enid Blytonia syytettiin uransa aikana siitä, että hän ei voinut kirjoittaa itse kaikkia kirjojaan. Tämä ei voinut olla mahdollista, sillä niitä tuli kuin liukuhihnalta samaan aikaan kun kirjailijattarella oli aviomies ja kaksi tytärtä. 

Enid kirjoitti itse. Aika kirjojen kirjoittamiseen riitti, koska lapsenomaisella ja määrätietoisella Enidillä oli myös valtavasti lapsenomaista mielikuvitusta ja hän antoi tärkeimmän huomionsa juuri sille. Hän ei varsinaisesti ollut äiti, vaan lapsi aikuisen ruumiissa, eikä edes täysin aikuisenkaan ruumiissa. Koska Enid oli päättänyt saada lapsen, hän myös halusi saada lapsen silloinkin, kun hän kuuli että kohtu oli jäänyt 12-vuotiaan tasolle. Lapset eivät saaneet kuitenkaan huomiota juuri ikinä, edes synnyttyään. Yksi elokuvassa näytetyistä kipeimmistä kohtauksista osoittaa kuinka omat lapset istuvat rappusilla, kun Enid järjestää hauskat teekutsut tuntemattomille ihailijalapsille. Hän sai uransa aikana valtavasti kirjeitä, mitkä osaltaan lisäsivät omaa tärkeyttään kirjailijana. Kaikki ulkopuolelta tuleva ihailu oli omiaan viemään huomiota lapsiltaan ja perheeltään. Blyton halusi kynsin ja hampain pitää kiinni saamastaan huomiostaan ja suosiostaan. Tässä elokuvassa tyttäret ainakin olivat varsin kiltin oloisia, mutta saivat äidin ärähtelemään pienestäkin ja lähettämään lopulta nuorimmankin sisäoppilaitokseen.  Blyton on yksi psykologian unelmakohteista monimuotoisella luonteellaan ja menneisyydellään aina lapsuudestaan saakka...

Helen Bonham-Carter on puistattavan hyvä roolissaan Enidinä.

Pedro Almodóvarin Matkarakastajat (Los Amantes Pasajeros)

Tervetuloa mukaan lennolle! Nimittäin Pedro Almodóvarin ohjaamalle lennolle, joka lupaa sinulle kiihkeän jännittävän puoltoistatuntisen matkan. Pidä penkistä kiinni, kaada drinkki ja jammaile viimeistään lopussa, kun meno on sopivan rentoutunut ja estoton. Tämä voi olla elämäsi viimeinen matka, miksi et pitäisi vähän hauskaa?

Jotta voisit hetken hengähtää sinulle näytetään välillä kuvia lennon ulkopuolelta. Epätoivoinen entinen rakastajatar on hyppäämässä sillalta kunnes saa puhelun entiseltä rakastajaltaan (lennolla mukana olevalta). Itsetuhon partaalla oleva nainen pudottaa kännykkänsä pyörän koriin. Puhe jatkuu puhelimessa, johon pyöräilijätär vastaa ja he tunnistavat toisensa. 

Lentokoneessa on vika, ja tämä on selvää jo elokuvan alussa. Vähitellen myös bisnesluokan matkustajat saavat vihiä asiasta, mutta turistiluokka on varmuuden vuoksi nukutettu sikeään uneen. Ne, ketkä ovat valveilla ja täydessä tietoisuudessa ovat luontevasti järkyttyneitä ja soittavat viimeisiä puheluja lentokoneen puhelimella (niin, että muutkin matkustavat kuulevat puhelut kaiuttimista). Lentokoneessa on kuitenkin viinaa ja huumeita, viihdyttävät homostuertit ja vessa. Mitäpä myöskään vessasta... Mahdollisesti viimeisellä lennolla voit tehdä oikeastaan mitä vaan.

Viihdyttävä elokuva johon on miksattu sopivassa suhteeessa jännitystä, draamaa ja komediaa.

Elokuvan päättää mieletön Metronomyn The Look. (Mulle jäi elokuvasta niin hyvät vibat, että olihan sitä olohuoneen lattialla jammailtava)

Pedro Almodóvar 

2013

Espanja