Näytetään tekstit, joissa on tunniste The War On Drugs. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste The War On Drugs. Näytä kaikki tekstit

2014/12/31

Kaksnolyksnel / musiikki

Hei, teistä moni on varmasti käynyt täälläkin kuikuilemassa listauksia koskien tätä päättyvää vuotta.

Listaukset ovat kyl lempipuuhaani, mutta olen silti huonohko rankkaamaan albumikokonaisuuksia Top10-listan muotoon. Vaikka en ole sitä iTunes-kansaa, joka kuuntelee vain yksittäisiä kappaleita, niin tänä vuonna on ilmestynyt paljon albumeja, joita en ihan kokonaisuudessaan ole kuunnellut. Ja sitten jos ottaa astetta vakavemmin, niin eikö albumi jossa on yksi maailmankaikkeuden hienoimmista kappaleista voita albumin jossa on kaikki hyviä. Vai ehkä ne ovat samalla viivalla. Siksikään en jaksa ajatella järjestyksiä. On vain hyviä albumeja, tosi hyviä albumeja ja huonoja albumeja. Onneksi puhun lähinnä niistä hyvistä.

Osaan kuitenkin mainita kaksi albumia, jotka ehdottomasti ovat kokonaisuudeltaankin ehdottomasti THE 2014-albumit. Toinen niistä on ulkomainen ja toinen kotimainen. Toinen niistä on kuulunut useisiinkin listauksiin niin Suomessa kuin ulkomailla... ja toista on mainittu mielestäni yllättävän ja harmittavan vähän, kun on listattu kotimaisia levyjä. Ehkä se on kuulunut peräti enemmän listauksiin ulkomailla, jossa sitä todennäköisesti arvostetaan enemmän.

 Molemmilla levyillä on yhteistä se, että ne ovat kasvaneet huikeiksi vähitellen. Molemmilla levyillä yhteistä on se, että keikat ovat toimineet kimmokkeena bändin paremmin löytämiseen. Molemmista löytyy Amerikkaa (toisella ehkä hippasen Bruce Springsteenimäisemmin vaan). 
Molemmilla on myös hienot kansitaiteet - seikka, jota ei saa aliarvostaa tuijottaa sitä kantta digitaalisessa tai fyysisessä muodossa.

Ladies and Gentlemen, ulkomainen vahvistus on Amerikan The War on Drugs Lost In The Dream-levyllään.

spotify:album:14xxjLlbGy8ACm4MorBjD5 
Kokonaisuudeltaan levy on todellakin nimensä mukaisesti unenomainen, välillä jalkaa vipattaa vähän enemmän mutta pääsääntöisesti kyllä huomasin Tukholman keikalla jalkojen pysyvän melko tasaisesti maassa.  Red Eyesia (tykkään) soitetaan varmaan tänä iltanakin Hang The Dj-kemuissa, mutta ei tää oo silti sellaista kaksi-kolmikymppisten tanssimusaa, vaan oikein kypsä ja eheä kokonaisuus, joka toimii hyvin lampaitakin laskiessa ja varsinkin silloin.  Mutta hei tästähän jo kirjoitinkin muutama postaus taapäin keikkapostauksessani...

Kultasijaa suomalaisista albumeista (mahdollisesti kaikkien maiden albumeista) pitää Ochre Roomin toinen albumi Box, Bar & Diamond.

spotify:album:1eP29d5eCnLkdBpolXlTlV

Saatan pitää hippasen enemmän debyytistä kokonaisuudessaan, mutta B, B & D on loistava jatko-osa. Koukuttavin kappale levyltä on Meeting & Passing. Kappale itsessään on kaunis balladimainen tarina, mutta se kätkee sisälleen niin monta jippoa kuten loppupuolella olevan soolotilutuksen, toisin sanoen moniuloitteisuudessaan räjähtävän upea laulu. Toki jalkoja vipattava levyn eka sinkkulohkaisu Garbage Trucks Are On The Move ilahduttaa myös, kuten tunnelmallinen No Trail...pari mainitakseni. Vuonna 2015 saamme todennäköisesti bändiltä uusia kappaleita kuunneltavaksi, vaikka tästäkään ei ole vielä päästy yli.

No sitten...koska musiikkimakuni ei rajoitu vain näihin ja olen luonnollisesti pistänyt merkille ja kuulolle musiikkitulokkaita, niin kokosin pienen soittolistan siitä, mitä on tänä vuonna ilmestynyt. Ei saa nimittäin unohtaa, että alkuvuonna Black Twigiltä tuli niinikään toinen albumi nimeltään Heliogram. Ruotsalaisduo First Aid Kitiltä ilmestyi My Silver Lining, uutta Damien Ricea saatiin vihdoin, Sophie Jamiesonilta on ilmestynyt pari kaunista laulua... on myös vastikään löytynyt täällä päässä uuden albumin julkaissut bluesahtava Hozier. Listalle saattaa ilmestyä vielä lisää kipaleita lähipäivinä, koska paljon jäi ulkopuolellekin.  ->  Hey ho, 2014!


Hyvää uutta vuotta 2015! Palaamme pian elokuvapostauksen merkeissä.

2014/11/03

The War On Drugs Tukholmassa

25. lokakuuta tukholmalainen vanha panimo ja nykyinen konferenssi-/tapahtumarakennus Södermalmilla täyttyi ihmisistä (pääosin Weekday-asuisista), jotka olivat tulleet katsomaan Kurt Vilen kokoonpanoa The War On Drugs. Minä olin yksi heistä. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin,  en lentänyt Tampereelta Tukholmaan tämän kokoonpanon vuoksi. Satuin vain huomaamaan yhtyeen olevan kaupungissa ajat sitten, mutta lopullisesti lippu tuli ostettua päivän aikana turistikeskuksesta. Päätöksen sinetöi eräässä urheilukaupassa soinut kappale. Sää oli myös melko alakuloinen ja miten paremmin voisikaan illan viettää kuin menemällä yhdessä ihmisten kanssa tilaan, jossa esiintyy miellyttäväsoundinen bändi, jota oli ajoittain kuunnellut.

Münchenbryggeriet oli paikkana aika huikea. Kaiken kruunasi pitkä terassi, josta näkymät kaupunkiin aina merelle asti. Paikkahan oli siis hieno, vanhan rakennuksen tunnelmaa, mutta jokseenkin esiintymissalin puoleinen paikka toi mieleen myös koulun liikuntasalin (lattiatiloissa ei ollut tuoleja ja pöytiä). Äänentoisto ei myöskään ollut paras mahdollinen siellä missä aluksi lepuuttelin jalkoja (koska päivä oli kulunut kävelyn merkeissä ja parisen tuntia sai vierähtämään inspiroivassa Fotografiskassa - aika meni niin nopeasti, että jouduin syömään vain nopeat take away-sushit).  Eikä bändi saanut minua ihan eturiviinkään juoksemaan ja harva laulu saa ihan tanssimaankaan. 

Tänä vuonna ilmestynyt unenomainen Lost In The Dream sai sijaa luonnollisesti settilistalta. Tietysti myös se hittisinkkubiisi Red Eyes (Springsteen meets Rubik) kuultiin keikan loppupuolella. Lost In The Dream on kokonaisuutena oikein kelpo levy, vuoden parhaita varmasti ja siltä levyltä nostaisin esiin esimerkiksi kappaleet An Ocean In Between The Waves, Suffering ja Under The Pressure.  

Keikan loppupuolella kipusin yläkertaan, minkä luulin olevan varattu vain istumapaikkalippulaisille. Virhe. Siellä olisi pitänyt alunperinkin olla. Sieltä pääsin myös todistamaan nuorta Bob Dylania. Kurt Vile coveroi nimittäin Tangled Up In Bluen, ja ennen kuin tajusin kenen laulusta on kyse, luulin itse Dylanin astuneen lavalle. Soundi oli niin Dylania kuin voi olla. Dylanin laulu vuodelta 1975 laulu kuulunee vakiosettilistaan keikoilla... Youtube tarjoaa livevideoita. Mutta mikäli haluatte nähdä yhtyeen livetaltioinnin, niin suosittelen Youtubesta KEXP:n keikkaa. Ylipäätänsä kaikki chicagolaisen radiokanavan keikat ovat tunnelmaa ja hyvää laatua huokuvia.


Vaikka keikka jäi omalla henkilökohtaisella tasollani etäiseksi johtuen varmasti paikan valinnoista ja siitä, että en ollut keikalle mennessäni fani isolla f:llä, ei tarkoita etteikö keikka olisi ollut hyvä, ettenkö menisi toiste ja ettenkö suosittelisi amerikkalaisen kitararockin ystäville tätä levyä.

Jos siis tuumaatte juuri nyt, tänä lehdettömänä marraskuun päivänä tai iltana mitä tekisitte, niin laittakaa soimaan tämä tunnelmallinen levy (klikkaa levyn kantta mikäli omistat Spotifyn). Levy on myös omiaan niinä hetkinä kun laskette lampaita.