Näytetään tekstit, joissa on tunniste The Killers. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste The Killers. Näytä kaikki tekstit

2010/10/16

15 levyä.

... joka on liikkunut haasteena, että 15 levyä mitkä ensimmäisenä tulee mieleen 15 minuutissa. Noin 15 minuuttia taisikin kulua, vaikka en ihan kirjaimellisesti haastetta noudattanut, kun aloin viedä haastetta 2000-luku-painotteiseksi. Itse asiassa kaikki levyt Torin levyä lukuunottamatta on 2000-luvulta (ja sekin ihan 90-luvun lopulta). Jostain syystä se piti kuitenkin mainita, ehkäpä siksi että löysin sen kuitenkin tällä vuosikymmenellä.

2000-luku on siitä tärkeä kuitenkin, että silloin mun musiikkimaku muotoutui hedelmällisemmäksi. Toki alkuun mahtui vähän huonompaakin, mutta kyllä se siitä...  tässä on niitä levyjä, joita olen kuunnellut vuosia sitten ja uskon, että nämä levyt tulevat kulkemaan mukana enemmän tai vähemmän.



Useat näistä ovat porttilevjä bändin muihin levyihin ja siinäkin mielessä tärkeitä. Mutta silti juuri ehkä vain nämä porttilevyt joidenkin kohdilla ovat ainoita jotka merkitsevät enemmän. Niin ja nämä levyt ovat upeita kokonaisuuksia! Ja osaan näistä liittyy omat muistonsa, mikä kultaa niitä kenties ehkä vieläkin enemmän.

Tori Amosin From the choirgirl hotelin löysin pikkukaupungin kirjastosta joskus vuonna 2000. Levyn vihkonen oli kulunut ja tuoksui kenties marihuanalta. Tykästyin tähän levyyn kokonaisuudessaan huimasti ja vielä tänäkin päivänä tämä on se albumi Torilta, jota olen jaksanut kuunnella..kokonaisuudessaan. Ja joka on auennut vain parhaiten.

The soundtrack of our lives astui elämääni myös Behind the music -levyllä, melko samalla tavalla kuin Tori. Satunnaisesti otin sen vain kirjaston levyosastolta. Enää en kuuntele Tsoolia niin kovin, mutta on hienoa että löysin tämän. Samalla levy on ylistys musiikkiosastolle, joka ainakin siihen aikaan oli iso asia. Ja varsinkin se, että sai cd-levyjä (kasettejakin oli kyllä yhä kirjaston  hyllyissä paljon...) ;)

Liekin Korpin löysin 2002 tai 2003 ja tämä on edelleen mielestäni ainoaa oikeaa Liekkiä. Muistan, että en pitänyt niiden ensimmäisestä albumista ja jälkimmäisiäkään en ole niin kovasti kuunnellut, mutta Korppi on täydellinen kokonaisuus.

The White stripesin White blood cells on syksylevy ajoilta jolloin asuin vielä kotona, isän kanssa. Muistan, että haravointi pimeässä syysillassa sai uudenlaista taikaa kuunnellessa kannettavalla cd-soittimella tätä levyä. Ja tässä on edelleen melko hyvä kokonaisuus. Muuten en ole kyseistä bändiä kuunnellut maailman eniten.

Queens of the stoneagen Songs for the deaf innostutti heti, kokonaisuudessaan. Junamatka perjantai-iltana vuosia sitten sai uutta nostetta levyä kuunnellessa. Tätä en kuuntele enää kovin paljon, mutta hyvä paketti se on.

Scandinavian music groupin Onnelliset kohtaa oli tärkeä levy vuonna 2003. Levyn katkeransuloiset laulut kuuluivat soittimessa useasti.

Franz Ferdinandin s/t on edelleen aivan järkyttävän hyvä, mutta sitä se oli silloin kun löysinkin bändin. Samalla tämä bändi on ensimmäisiä bändejä tietyn genren saralla, johon musiikkimakuni alkoi kallistua yhä enemmän. Musen Absolution samoin.

Disco Ensemble astui kuvioihin joskus vuonna 2004..tai 2005 alussa. Ensimmäisellä keikalla en vielä syttynyt mutta levyjä kuunnellessa aloin tykätä enemmän ja enemmän. Kaksi ensimmäistä levyä taisivat iskeä samoihin aikoihin, mutta halusin valita vaan jomman kumman, niin valitsin First aid kitin.

Kentin Du & Jag Döden on yksi hienoimpia levyjä ja siksi tämä kaikista Kentin levyistä. Vaikka pidän kovasti muistakin levyistä. Tämä vain tuli niistä kaikista ensimmäisenä mieleen.

Kaikilla kaltaisillani tytöillä on ollut Mew-vaihe ja niin mullakin. Frengers sulatti sydämen, Jonas Bjerre sulatti sydämen. Ajomatka Provinssirockiin meinasi saada sydämen pamppailemaan, sillä alueelle tuli päästyä juuri ja juuri näkemään Mewin keikka, itselleni ensimmäinen. Se oli sen jälkeen menoa, vaikka Mewiä en ole nähnytkään sen kerran jälkeen kuin kerran. Myös toinen levy kuuluu suosikkeihini, mutta Frengers on kuitenkin se tärkeämpi. Jollain tavalla.

Veto-bändin löysin melko sattumalta. Kävin katsomassa keikkaa ja ostin divarista levyn. There´s a beat in all machines on mieletön levy, uudempi on huonoutta tähän levyyn verrattuna.

Damien Ricen 9..... huh.


The Killersien Sam´s town on mielestäni paras The Killersien levy. Tämä vaan toimii kokonaisuudessaan (ja huomatkaa Anton Corbijnin valokuvataide kannessa). Ja The Nationalin Boxeria ei voinut jättää mainitsematta, sillä sen myötä musta on tullut mitä suurempi The National-fani. Enkä vieläkään voi tajuta, miten johonkin levyyn kuten tähän ei voi kyllästyä millään.

Vähän itkettää jättää mainitsematta muutamia muita hyviä levyjä (ja paljonkin eri tyyppisiä). Silti tämä kollaasi havainnollistaa aika hyvin mistä musiikkimakuni on koostunut menneinä vuosina.



P.S Arvostan suuresti edelliseen postaukseen jätettyjä kommentteja ja arvostan edelleenkin. Olisi mukava että vastaisitte vaikka ihan vain pariin kysymykseen , (vaikka en järjestäkään mitään palkintoarvontaa.)

2010/10/07

Levyraadissa: Shadowplay.

Joy Divisionin Shadowplay on yksi ehdottomia suosikkeja. Samalla se on myös ehdottomasti yksi The Killersien pahaimpia vetoja. Kuulimme Shadowplayn yllättävästi The Killersien esittämänä Ian Curtisista ja Joy Divisionista kertovassa Control-elokuvassa...lopputekstien aikana. Muistaakseni Corbijn perusti valintaansa sillä, että hän halusi tuoda kontrastia nykyajan musiikkiin suhteessa alkuperäiseen ja ilmeisesti hän piti The Killersien esitystä loistavana.

Olen kuunnellut kumpaakin versiota lukemattomia kertoja, mutta kiitoksia tämän levyraatini satuin etsimään käsiini myöskin musiikkivideon. Ihan mieletön. Yhdistelmänä The Killersiä ja elokuvan Control tyyppejä, mustavalkoisena totta kai, ja ennen kaikkea aitona musiikkivideona. Katsokaa pois.


Joy Divisionin esitys on puolestaan live-esitys Granada televisionille vuonna 1978, ja alun juontaa totta kai kukas muukaan kuin Tony Wilson.


Kumpi iskee kovemmin vai viehätytkö molemmista kuten minäkin?