Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paul Thomas Anderson. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paul Thomas Anderson. Näytä kaikki tekstit

2015/04/28

Inherent Vice


Mikäli katsot Paul Thomas Andersonin tuoreimman elokuvan Inherent Vice, saatat puistella itsestäsi jälkeenpäin tähtipölyjä. Olet joka tapauksessa kahden ja puolentunnin ajan ollut jossain aivan toisaalla, aivan eri aikaudella kuin mitä todellisuudessa ehkä olet. Voi olla, että et tajunnut juuri mitään. Voi olla, että on kuin et olisi koko elokuvaa nähnytkään, mutta jokin aavistus sinulla voisi olla siitä. Ja ne tähtipölyt. Allekirjoittaneelle kävi juuri niin.

Inherent Vice sijoittuu 70-luvun Mansonien varjostamaan Los Angelesiin. Joaquin Phoenix tähdittää pääroolia. Viimeisin roolityö Phoenixilla oli sovellukseen rakastunut nörttiheppu nimekkäässä Her-elokuvassa ja muodonmuutos on ilmeinen terävänä hippi-Docina. Tai niin terävänä mitä pössyttelyltään herra pystyy olemaan. 

Doc Sportello saa erikoisen tehtävän ex-tyttöystävältään (joka ei kuitenkaan ole aivan ex ehkä sittenkään). Katherine Waterstonin esittämä Shasta ilmestyy hänelle kuin tyhjästä ja kertoo, että hänen nykyinen rikas heilansa yritetään passittaa pöpilään vaimonsa toimesta. Tahtomattaankin Doc sekaantuu asiaan, mutta elokuva käy sivupoluillakin ja välillä vähän harhaisilla sellaisilla. 

Joanna Newsom on kertojaääni elokuvissa, eikä  jätä dialogeiltaan ja tapahmumiltaan jo entisestään hengästyttävää elokuvaa hengittämään. Kertojaääni on ilmeisesti Docin ystävä tai ääni Docin päässä - ääni, joka johdattaa katsojaa tapahtumista toisiin astrologisilla viittauksillaan. Kuka äänen haltija elokuvassa onkaan, niin hänet vielä ymmärtää toisin kuin monta muuta elokuvaan liittyvää roolihahmoa. Mukaan tulee myös mm. hörhöilevä Owen Wilson - tuo yhden ilmeen ja roolin mies, joka tässäkään elokuvassa ei tunnu olevan kuin oma itsensä. Josh Brolinin esittämä rikosetsivä Bigfoot on yksi lempparini sivurooleista, vaikka hänenkin merkityksensä elokuvassa tuntuu olevan lähinnä viihdyttävä kaikessa koomisessa nihilistisyydessään.

Kun Inherent Vice on yhdistelmä vähän kaikkea: film noiria, toimintaa, psykedeliaa ja komediaa ja sen juoni on niin ohut, niin se mitä tähtipölysten lisäksi jää käteen on se 60-ja 70-lukujen tunnelma, Joaquin Phoenix, visuaalisuus ja äänimaailma. Se soundtrack, oi se soundtrack. Elokuvassa nimittäin kuullaan esimerkiksi Neil Youngin Harvest ja Canin Vitamin C. Aikakautensa musiikkia, mikä rytmittää elokuvaa ja tuo lisäpointseja.

Olen ollut aika koukussa elokuvan jälkeen C-vitamiiniin... Nappaahan sinäkin tuosta! 


Kannattaako elokuva siis nähdä? Kyllä minä suosittelisin. En pitänyt elokuvasta erityisen paljon, sillä genressään se on sellainen, josta en niinkään välitä.  Enkä elokuviinkaan lähtenyt suurin odotuksin, ainoastaan tuhlaamaan lahjaliput johonkin edes vähän kiinnostavaan elokuvatarjonnasta. Mutta jokin hyvä tunne siitä jäi silti jo mainittujen syiden takia - tunnelma, äänimaailma ja Joaquin Phoenixin roolityö. Toki jos katsoisin toiste, yrittäisin varsinkin lopussa keskittyä saamaan siitä ohuesta juonesta vielä paremman otteen. Elokuvahan perustuu Thomas Pynchonin kirjaan. En tiedä ymmärtäisinkö kuitenkaan sen lukemalla enempää, sillä kirja on lukemani mukaan vielä tapahtumarikkaampi. Eikä elokuva itsessään saanut kirjasta kiinnostumaan - koska siitähän puuttuu sitten juuri myös ne viimeiset ainekset, mitkä voisivat tehdä siitä hyvän - Joaquin, visuaalisuus ja äänimaailma. Näiden tärkeiden tekijöiden muodostama tunnelma.