Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jukka Viikilä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jukka Viikilä. Näytä kaikki tekstit

2017/04/18

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista



Mitä tulin juuri lukeneeksi?

Jukka Viikilän viime vuoden alussa julkaistu kaunokirjallinen teos jos mikä on kirjaimellisesti kaunokirjallinen teos. Se on runomaiseen asuun puettu puolifiktiivinen teos eräästä historian merkittävimmistä tyypeistä. No niin no, ehkä hän ei henkilönä ole monelle kovin tuttu, enemmänkin luomuksensa, joista moni kaiketi on huomannut ainakin yhden. Helsinkiin 1800-luvulla asettuneen Carl Ludvig Engelin luomuksia on erityisesti juuri Helsingissä, esimerkiksi juuri se näyttävin valkoisuuttaan hohtava kirkko Senaatintorilla. Hieman googlettelin lisätietoja, että mitä kaikkea hän suunnittelikaan pääkaupunkiimme, mutta myös muualle päin Suomea. Aika paljon ainakin maakuntakirkkoja. Tämä romaani nyt kuitenkin keskittyy Helsinkiin, johon hänet pestataan kaupunginarkkitehtiksi Venäjän vallan aikana. Engel käytännössä aloittaa kaupungin suunnittelun tyhjästä. Muutamia vanhoja rotiskoja hajotetaan, muutama ihminen ja eläinkin saattaa siinä hajoituspuuhan sivussa saada surmansa. Engeliä ei välillä voisi vähääkään kiinnostaa, vaimoa ainakaan, mutta hei, miten hän voisi kieltäytyä edes viheliäisen kaupungin suunnittelusta?

Akvarelleja Engelin kaupungista on (yö-)päiväkirjamaiseen muotoon kirjoitettu romaani. Kappaleet ovat lyhyitä ja kauniisiin lauseisiin on helppo tarttua ja pureskella niitä. Hengähtää myös pikku hetki sen vuoksi, vaikka kirjan voisi lukea yhdelläkin istumalla loppuun. En voi olla myös miettimättä, että tähän tyyliin kirjoitettu ohuehko teos (215 sivua) voisi puhutella myös nykyajan somekansaa, joka ei jaksaisi lukea pitkiä kappaleita, pitkiä kirjoja. Sitten toisekseen kirja voi kiinnostaa heitä, jotka eivät halua lukea läpeensä kaunokirjallisia teoksia, vaan haluavat imeä tietoa sisäänsä. Siihenkin tämä on hyvä. Kaikista parhaiten tämä kuitenkin uppoaa heihin, jotka nauttivat myös edes vähän runoista ja huokaavat enemmänkin kauneuden kuin tylsistymisen vuoksi. Silloin saa parhaiten irti.

Koska Engelin aika sijoittuu sinne 1800-luvun puolelle, niin toisaalta voin ajatella, että monet hänen kuvittellisesta päiväkirjastaan voisivat olla oikeita huomioita ja tunteita. Sitä sopii ajatella, että siihen aikaan tunteet olivat väkevämpiä, runollisempia, mutta kuka tietää mitä mies nyt oikeasti ajatteli. Tarinaan on silti hauska uppoutua, yhteen aikakauteen ja siihen, mitä tuntemuksia ainakin joku silloin on voinut ajatella. Ja miten kaikki on saanut alkunsa, että sekin mitä nyt näemme ympärillämme vaikkapa Helsingissä tallustellessamme ei ole ollut itsestäänselvyys. Esimerkiksi juuri tuon tuomiokirkon rappuset eivät olleet alkuperäinen suunnitelma, vaan Engel oli suunnitellut aivan toisin. Kaikenlaisia yksityiskohtia, jotka kiinnostavat varmasti vähintään arkkitehtuurista kiinnostuneita. Muistan myös lukeneeni, että Senaatintorilla on ollut hautausmaa, ja sielläpä niitä vanhoja kaivauksissakin löydettyjä luurankoja yhä on.

Akvarelleja Engelin kaupungista on Jukka Viikilän (s. 1973) debyttiromaani, jolla hän voitti myös juuri Finlandia-palkinnon. Hieno juttu, ansaittua, vaikka en ole vielä lukenutkaan muita ehdolla olevia. En niin tiedä miten vertailla erilaisia kirjoja, mutta jotenkin tuli heti ensimmäisiä sivuja käännellessä, että tämä kirja on ansainnut mainetta ja huomiota. Romaani, jonka mielestäni oikeasti voisi lukea myös kuka tahansa eri sukupolvesta. Että Finlandia-palkinto voi olla myös kirjalla, joka on kirjoitettu selkeään mutta runolliseen asuun, eikä ole järkälemäinen.

Kirja viihdytti ja opetti, ehkä pari kyyneltäkin tirautin. Naurahdin myös, sillä kirjassa oli muutama tragikoominen kohtaus. Surullisia, mutta Engelin tyyli todeta asioita aina putoavista muurareista sai sen aikaan. Joskus liikautti vaan ajatus, kun hän päätti pelata noppaa vaimonsa kanssa. Kenelle nykyään nopan pelaaminen olisi päivän kohokohta?

Alla esimerkki yhdestä lempikappaleestani kirjassa.


Lainasin tämän kirjan äkkiä kirjaston vip-pöydältä, kun tulin sen ohitettuani huomanneeksi. Toivon saavani tämän jossain vaiheessa uudestaan käsiini, ehkä mieluiten omaksi.